33,5 km

Oikeastaan se alkoi jo eilen. Kun ihana auringonpaiste veti minut yksinäisenä hetkenä lenkille. Ajatus siitä, kuinka minun on otettava taas itseäni niskasta kiinni ja alettava liikkumaan. Ja ennenkaikkea tehtävä loppu mässäämiselle. Se on niin helppo yksinään linnouttautua sohvalle ja herkutella, kuvitellen siitä saavansa lohtua.  Kuntosalikortti on täynnä, zumba-paidat rypustyvät kaapissa, uimapuku ei ole kastunut aikoihin, sykemittari lojuu onnettomana laatikossa. Tähän on tultava muutos!!!

- - -

No, tänään vielä jänistin. Jotenkin kuvittelen, että "projekti" tai "muutos" ei voi alkaa ennenkuin olen käynyt puntarilla. Rehellisesti sanottuna en edes muista, olenko tänä vuonna vielä puntarilla käynytkään. Muuton yhteydessä ostin oman uuden puntarin, mutta se lojuu vielä avaamattoma pesuhuoneen nurkassa. Enkä siis vieläkään uskaltanut sille nousta. Mitä siis pelkään? Kyllähän peili ja vaatteet ovat turpoamisesta jo juorunneet, mikä niissä lukemissa on niin lopullisen raskauttavaa???  Ennen vanhaan joka aamu nousin puntarille, joskus päivän mittaankin hyppäsin lukemia katsomaan, ja illalla totta kai. Nyt vain pelottaa... Pitäisi varmaan pyytää lapsia avaamaan pakkaus, jospa se sitten rikkoisi taian.

- - -

Mutta siis, viikon tavoitteena on, että liikkuminen alkaa taas. Pienin askelin ja lasten suomien mahdollisuuksien mukaan. Edes kaksi kertaa viikossa näin aluksi. 

Kiitos ja halaus kaikille kannustavista kommenteista . Olette tärkeitä!

Uudessa kodissa ollaan. Kaaoksen, pahvilaatikoiden, jätesäkkien keskellä, mutta kuitenkin omassa kodissa. Uskon, että kyllä tämä asunto vielä joskus omalta kodilta tuntuu. Ihan pakko. Ja kyllä lapsetkin tämän vielä kodikseen tuntee, vaikka iskän luona kaikki onkin "hienompaa ja parempaa". Ymmärrän kyllä, että näin on. Mutta kyllä minäkin jonain päivänä saan itseäni niskasta kiinni ja paikat kuntoon. Nyt on vain vielä niin voimaton olo.

Kaikki mahdollinen, mikä on voinut mennä pieleen, on myös mennyt. Toisaalta mietin, että olen h*lvetin vahva ihminen, ja jokaisesta vastoinkäymisestä vain vahvistun. Toisaalta tuntuu, että kaikki on hiuskarvan varassa ja se seuraava vastustus voi olla juuri se, joka saa minut romahtamaan.

Töissä ja ulkopuolisille olen kunnossa ja vahva. Oikeasti olen yhä edelleen ihan rikki, riekaleina ja palasina. Jokainen uusi päivä on luopumisen tuskaa, salattuja kyyneleitä, menetettyjä unelmia. Kun vain saisi tämän katkeruuden ja pahan olon purettua!!!!! Mutta ei se helpota ei. Tässä vaiheessa tuntuu vielä, että minä en kyllä enää koskaan ole niin onnellinen, että tuntuu että pakahdun. Pikemminkin pakahdun epätoivoon. Tuskin enää koskaa nauran ja iloitsen sydämeni pohjasta, sieltä tulee vain nyyhkytystä ja kyyneleitä.

Ensimmäiset yöt yksin, kun lapset olivat iskällä, olivat yhtä piinaa ja suurta huolta. Virallista tapaamissopimusta meillä ei vielä ole, sillä viimeksi lastenvalvojalla ei päästy yhteisymmärrykseen mistään muusta kuin huoltajuudesta. Elatusapuasiasta on kanne vireillä, sillä mies ei suostu maksamaan edes KELAn minimiä. Itsevarmana vaan toivotteli, että käräjillä nähdään. Mikäpä siinä. 

Rakas, pieni koiraystävämme poistui myös luotamme, ja jätti suuren kaipauksen niin meille ihmisille kuin nyt yksin jääneelle koiruudelle.

Life sucks! 

Mitähän sitä osaisi tänne päivittää? Päivä kerrallaan elämä soljuu eteenpäin, koko tulevaisuus on vielä ihan auki. Isoja asioita ratkaistavana joka päivä, ja minä kun en ole koskaan ollut hyvä päättämään...

Lapsille on kerrottu. Keskimmäinen on kuitenkin vielä niin lapsi, että alkujärkytyksen jälkeen odottaa "innolla" muuttoa uuteen kotiin. Kyselee, että "otetaanko me tämä mukaan?", "kenen tämä on, saadaanko me se mukaan?" "Jätänkö minä nämä vaatteet iskälle vai otanko mukaan uuteen kotiin?" jne. On kertonut jo kaikille kavereillekin asiasta. Vanhin on hiljaisempi, ymmärtää enemmän. Hänestä on noloa muuttaa omakotitalosta rivariin, ja hänen arvomaailmassaan asuntoa tärkeämpää mun olisi nyt löytää auto... Eikä yhdellekään hänen kaverilleen saisi paljastaa.Ja nuorimmainen, ihan kohta 3v, ei kyllä ymmärrä muuttoasioista vielä yhtään mitään. Kaipa se meille kaikille konkretisoituu vasta sitten kun päästään se uusi, OMA elämä aloittamaan.

Välit miehen kanssa, jaa-a. Mitä kauemmin me tässä saman katon alla majaillaan, sitä riitaisampi erosta tulee. Minä olen katkera, enkä osaa sitä peittää. Miehen mielestä minun olisi jo pitänyt päästä tästä yli ja käyttäytyä "normaalisti". Se ei ilmeisesti vieläkään tajua, että koko mun elämältä meni pohja! Ja luottamus ihmisiin on koetuksella. Välillä mies sanoo että ei ole mitään kiirettä muuttaa, etsi rauhassa hyvä koti itsellesi ja lapsille. Välillä huutaa että enkö jo voisi muuttaa pois ja onko kiva toisten nurkissa pyöriä. No, tää on munkin koti (vaikka todellakaan ei siltä tunnu!) niin kauan kuin nimi on lainapaperissa, eli ensi viikon perjantaihin saakka. Sen jälkeen kaikki on taas epävarmaa minun kannalta. Ositussopimus on tehty, ja olen suht koht tyytyväinen. Alakanttiin kiinteistövälittäjä mun mielestä tämän talon arvioi, mutta minkäs teet. Autosta en saa paljon paskaakaan, mutta velkaahan siitä vaan olikin. Avioeropaperit on mies allekirjoittanut, joten se asia on hoidossa ja vireillä, ja kesäkuun alkupuolella pitäisi lopullinen ero koittaa.

Kaupungilla ja paikallisilla kiinteistövälittäjillä ei ole ollut vuokra-asuntoa tarjota, joten olen katsellut omaa osaketta. Tarjonta on niissäkin olematon. Kolmea olen käynyt katsomassa, yksi on aivan liian kallis, toinen olisi ihana, mutta neliöiltään älyttömän pieni, kolmas olisi kooltaan mainio mutta sijainniltaan ihan katastrofi. Voi että kun olisi aikaa odotella ja vertailla ja odotella just sitä unelmakämppää! Huomenna olen lähdössä 4pv:n työreissulle. Toisaalta tulee just sopivaan saumaan, ihana päästä tästä p*skasta vähäksi aikaa toisiin maisemiin. Toisaalta ajoitus ei voisi olla huonompi, sillä se on melkein viikko pois asunnon etsinnästä. Ja tietty pelottaa, että kuinka lapset pärjää! Mies on poikien suhteen parantanut ja touhunnut niiden kanssa kaikenlaista, mutta pikkulikan kanssa ne ei tunnu oikein tulevan toimeen. Kukapa nyt 3-vuotiaan uhman kanssa pärjäisikään, mutta silti... Jos ostoaikeista ei tule mitään niin pitää heti reissun jälkeen laittaa lehteen ilmoitus, että vuokra-asuntoa haetaan.

Syömiset on edelleen olleet mitä sattuu. Ruoka ei vain yksinkertaisesti maistu! Suklaa toki lohduttaa kivasti synkkiä iltoja... Unta ei tule vieläkään riittävästi. Ne alkuyön tunnit on ihan kamalia! Sain kyllä työterkalta nukahtamistabletteja, mutta erehdyin netistä lukemaan käyttäjien kommentteja enkä ole vielä uskaltanut ottaa. Pikkulikallakin on edelleen ihme iltavirkkuvaihe meneillään ja valvoo puolille öin, niin silloin ei enää viitsi tabuja napata, kun heti viiden jälkeen pitää kumminkin olla pystyssä, että ehtii töihin. Liikuntaa alkaa nyt tulla kun mulla ei ole enää autoa käytössä. Tai no, olisihan mulla sinne ensi perjantaihin, mutta mulla ei ole rahaa ostaa siihen bensaa... (tärkeempää saada lapsille ruokaa pöytään, ja mun pitää maksaa työmatkan kulut ensin itse ja sitten kuitteja vastaan anoa työnantajalta takaisin). Eli oon nyt viimeiset kolme päivää kävellyt about 10 kilsaa päivässä päiväkoti-, työ- ja kauppareissuja. Molemmissa pikkuvarpaissa on rakko ja oikea pohje on ihan jumissa. Vaarallista tämä hyötyliikunta äkkiseltään!

No mutta hengissä kuitenkin. Uusia pettymyksiä odotellessa.

 Mun on pakko ryhdistäytyä! Nyt tää vollotus ja haamuilu saa loppua. Minä en ole maailman ensimmäinen (enkä viimeinen) petetty, ja minun on otettava elämä taas haltuuni. Aion aloittaa ryhdistäytymisen pakkosyömällä. En ole viikon aikana juurikaan syönyt oikeaa ruokaa, pähkinöitä vaan napsinut silloin tällöin. Ei ole ruokahalua, mikö on ihan kummallista mulle. Yleensä mä syön suruuni. Mutta ehkä tähän avioeroon ja sen miettimiseen liittyvät kauhun ja epätoivon tunne vaikuttavat asiaan. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa näyttää siltä, että automaattisesti ruokahalu ei palaudu, joten minun on vain pakko syödä, kuinka oksettavalta se tuntuisikaan.

Sen jälkeen kun olen saanut syötyä, mun on saatava itseni ulos tästä talosta! Eilinen päivä meni taas, että hupsoho, en kertaakaan ulko-ovea avannut. Vaikka vain pieni kävely lähiympäristössä on päivän tavoitteena. Ja maanantaina on palattava töihin. Ihan pakko. En minä täällä kotonakaan voi mitään järkevää tehdä. En ennenkuin minulla on uusi koti tiedossa.

Ja lapsille on kerrottava. Luulen saaneeni miehen ymmärtämään, että ei heitä voi pitää pimennossa muuttoon saakka. Vaikka kuinka olen miettinyt, en tiedä itsekään mikä loppujen lopuksi lasten kannalta on parasta. Ja tiedätkö mikä on huvittavinta! Löysin itseni tekemästä kauppaa; "jos nyt sovulla allekirjoitat avioerohakemuksen (se on siis tullut jo postissa miehelle), jätän sun osakesalkkusi rauhaan"...

 Hengitän, olen siis elossa. Mutta näytän varmaan aika kaamealta. En saa nukutuksi. Tai saisin nukutuksi, jos nukahtaisin. Mutta yökaudet minä vain makaan sängyssä, tuijotan apaattisena kattoon ja mietin miten tähän tilanteeseen jouduttiin. Mitä ja missä kohti minä tein niin väärin, että mies katsoi oikeudekseen pettää?

Maanantaiaamuna suuntasin terveyskeskukseen ja ensi viikolla saan tietää varmuudella onko minulla tartunta vai ei. Sen jälkeen kävin työterkalla, joka kirjoitti minulle 3pv saikkua. Onneksi minulle on to ja pe muutenkin vapaata. Sieltä lähdettyäni ajoin suoraa naapurikaupunkiin lähimpään käräjäoikeuteen ja laitoin avioeron vireille (mies kyllä jo sanoi ettei aio allekirjoittaa), sitten takaisin ja kaupungille asuntohakemus vetämään. Lopuksi vielä soitin terkalta saamaani numeroon ja iltapäivästä istuin psykologilla elämääni pohtimassa. Jos totta puhutaan niin psykologia enemmän minä olisin tarvinnut ystävää... Mutta sinällään tehokas päivä kolmen tunnin yöunilla. Ilta meni lasten tarpeissa ja miestä vältellen. Olin aivan varma että nyt kyllä uni maittaa, kuinka väärässä olinkaan. Neljän aikaan vielä pyöriskelin sängyssä (mies onnekseni "sovinnolla" nukkuu sohvalla) ja odotin kellon herätystä.

Tänään en ole saanukaan mitään aikaiseksi. Paitsi sainhan toisen koiruleista käytettyä rokotuksilla. Mies oli pakkasen vuoksi myös kotona, joten lähinnä vaan tihrustin makkarissa. En kertakaikkiaan jaksanut mitään, eikä mikään edes kiinnosta. Välillä kaikki vaikuttaa niin selvältä ja olne reipas, minuutti myöhemmin pillitän kuin pahainen kakara. Kun lapset tulee koulusta/päiväkodista, pitää yrittää vähän skarpata. Kyllähän ne näkee, että jotain on vialla, mutta eivät kysele mitään. Paitsi pikkulikka itkettää mua halailemalla ja kysymällä "äiti mikä sinulla on hätänä?" tai kertomalla "äiti minä tykkään susta ja suklaasta". Koko kroppa tuntuu pettävän alta, ihottumaa pukkaa sinne sun tänne, päätä särkee, flunssa painaa päälle. Ihan niinkuin tässä ei olisi tarpeeksi tukkoinen olo muutenkin. Ruokahalua ei ole, olen pari päivää elänyt pähkinöillä. Muutenkin koko ajan sellainen olo että oksettaa.

Mies on alkanut käymään kaupankäyntiä. Jos et lähde niin saat jäädä kotiäidiksi, jos et lähde maksan sun opintolainan, jos et lähde voidaan ensi kesänä muuttaa koko perhe uudelle paikkakunnalle ja aloittaa alusta... Hän ei ilmeisesti ymmärrä, että mitään alusta aloittamista ei ole, eikä tule. Mikä on näin pahasti rikki, ei ole korjattavissa. Eikä rahalla saa luottamusta palautettua. Minun tekisi mieleni huutaa ja raivota ja räjähtää, mutta olen vain hiljaa. Olo on todella yksinäinen, petetty, loukattu, päälletallottu. MINÄ en kuulemma saa rikkoa perhettä lähtemällä lasten kanssa, MINÄ en saa viedä lapsilta tuttua kotia ja isää. Kaikkiko onkin yhtäkkiä minun vastuulla?

Lapset tulevat järkyttymään, se on selvä. Pikkulikka varmaan pääsee helpoimmalla kun ei vielä tule kaikkea ymmärtämään, keskimmäinen on sulkeutuvaa tyyppiä, pelkään että hän sulkeutuu vielä enemmän ja arkailee, mutta antaa kuitenkin lohduttaa. Tulee syliin paijattavaksi. Vanhin tulee vihaamaan minua avoimesti. Isä on hänen idolinsa, sankari joka ei koskaan voi tehdä mitään väärää... toisin kuin äiti, joka on tylsä ja kieltää kaiken ja pakottaa siivoamaan, tyhjentämään tiskikonetta, ulkoiluttaan koiria....

Tällä hetkellä en voi muuta kuin odottaa. Odottaa uutisia asunnosta, odottaa parempaa päivää, odottaa että kyyneleet loppuvat.

Voisinpa toivottaa hyvää uutta vuotta, tai onnellista uutta vuotta tai parempaa uutta vuotta. Niin, voisinpa.

Kun vuosi vaihtui, ajattelin, että parempi vuosihan sitä on tulossa, ei muuta voi. Mutta näköjään voi. Tämä postaus ei liity mitenkään epäonnistuneeseen elämäntaparemonttiin, liikuntaan tai laihdutukseen. Mutta tämä on kirjoitettava, koska minulla ei ole KETÄÄN kenelle puhua, ja jos en saa tätä purettua, mun pää räjähtää.

Sain tänäaamuna tietää kaksi asiaa a) mieheni on pettänyt minua ja b) hän on reissultaan tuonut tuliaisina klamydian. Miten tässä nyt sitten pitäisi olla??? Mies hokee, että minun on annettava anteeksi ja että me pääsemme tästä yli ja että *minä* en voi tehdä tätä lapsille. Ai miten niin MINÄ???? Miten tämä yhtäkkiä onkin kaikki minun syytäni????

Minulla puolestaan ei ole pienintäkään aikomusta antaa anteeksi. Mies on aina tiennyt, että se on kerrasta poikki. Ehkä tämä ei ollut ensimmäinen kerta, mutta nyt jäi kiinni ja se riitti minulle. Itse paskiainen on tiennyt tartunnastaan jo yli kaksi viikkoa, eikä ole puhunut minulle mitään! >Voi s*tana!

Ehkä, EHKÄ olisin voinut ajatella eri tavalla, jos kyseessä olisi ollut jokin kännisekoilu, "lipsahdus". Mutta ei, tämä oli suunniteltu teko: minulle kertoi menevänsä työreissulle, mutta olikin naapurikylillä toisen naisen luona 2 päivää. Samaan aikaan minä sain yksinäni pyörittää täällä arkea ja lasten harrastusrumbaa. Voi raato!!!!!!!!! Miten minä voisin enää milloinkaan luottaa mihinkään mitä hän sanoo??? 

Mulla on niin paha olla ja neuvoton olo. Sen tiedän, että maanantai kun koittaa ilmoitan töihin olevani sairaana (tai otan palkatonta vapaata, ihan sama), ja sitten minun on ensimmäisenä päästävä lääkäriin hoidattamaan itseni. Sen jälkeen? Minulla ei ole hajuakaan mitä nyt pitää tehdä??? Haluan avioeron vireille, mutta mulla ei ole mitään tietoa missä paikallinen käräjäoikeus on ja kävelläänkö sinne noin vaan sisälle vai pitäisikö olla aika varattuna.  Voiko kaupungin sosiaalitoimi auttaa? Mihin minä lasten kanssa muutan asumaan? Mistä minä saan kasaan rahat takuuvuokriin tai mistä ylipäätään saan vuokra-asunnon? Miten saan itse muuttoruljanssin hoidettua, miten saadaan talo ja auto ja kaikki muu myytyä ja jaettua? Jäänkö edes koko paikkakunnalle, jossa mulla kuitenkaan ei ole tosiystäviä? Voi paska minkä lykkäs! Loistava vuoden aloitus.

Olo on tosi finito ja olen itkenyt silmät päästäni. Lapset ei ole ihme kyllä kyselleet mitään, eikä niille kuulemma saa sanoa mitään. Ja miestähän on hänen sanojensa mukaan turha "mustamaalata" missään... Toisin sanoen kulisseja olisi pidettävä yllä hinnalla millä hyvänsä, mutta jo yhden päivän perusteella voin sanoa että MINÄ EN JAKSA!

Minun suurin murheeni on tällä hetkellä, että miten minä selviän huomisesta kun en pysty tekemään yhtään mitään. Yhtään mitään.

Voi paska.

Tänään on ollut hyvä päivä ja positiivisia ajatuksia pää täynnä :D Tällaisista kun voisi nauttia useammin!

Okei, nyt on siis hyvä olla! Takana tunti mahti-zumbaa! Uudet kappaleet alkaa sujua pikkuhiljaa. Onpa ihana huomata, että esim. hiphop, joka alkuun tuntui aivan mahdottomalta, menee jo ihan siedettävästi! Antaa uskoa, että kyllä se tänään ekaa kertaa vedetty Bollywoodkin alkaa jossain vaiheessa sujua! Että mä tykkään zumbasta!!!!!!!  Tilasin lapsenvahdin viemään pikkulikan huomenna jumppaan, ja itse suuntaan samaan aikaan naapurikylille zumbaan :) ja perjantaina on taas oma vakizumba, eli ei voi muuta kuin hymyillä ja nauttia pitkän synkän kauden jälkeen!

Opiskelutehtävätkin on hieman edenneet. Sain viime viikonloppuna kirjoitettua 2/3 osaa mun lukemispäiväkirjasta. Täyttä sontaahan se teksti on :D, mutta jospa se riittäisi läpipääsyyn? En aio nyt stressata hyvillä arvosanoilla, vaan saada tää homma tehdyksi. Ensi viikonloppuna kirjoitan sen kyllä loppuun, ettei taas jää roikkumaan. Seuraavan opintojakson kirjatkin oon pistäny tilaukseen. Toivottavasti postin lakkoilut ei hidasta paketin tuloa ihan älyttömästi.

Marraskuussa on paljon kaikkea mitä odottaa. Ensi perjantaina on ekat pikkujoulut!!! Siitä se alkaa. Viime vuosi oli oikeastaan eka vuosi kun kävin useammissa pikkujouluissa, ja tänävuonna näyttää suunta jatkuvan. Mutta ensi viikkoa odotan kyllä todella innokkaasti! Zumban jälkeen kamulle saunomaan ja aloittelemaan ja sitten kuuntelemaan paria paikallista bändiä ja loppuillasta karaokea. Jee, jee!

Siitä seuraavalla viikolla lähdetään työkaverin kanssa Helsinkiin koulutukseen to-su. Jippijaijeee!!! Lauantaina aion päivällä "karata" hetkeksi koulutuksesta ja käydä Valtterin kirppiksellä, jota "kaikissa" blogeissa kehutaan. Toivotttavasti sieltä löytyy minullekin jotain. Sunnuntaina tapaan vanhan opiskelutoverin. Ollaan viimeksi nähty about 10v sitten! Toivottavasti juttu luistaa vielä.

No Helsinki-viikonlopun jälkeen on suunta Kalajoelle Jope Ruonansuun show:ta katsomaan -> pikkujoulut. Ja jälleen hotelliyö luvassa. En ole varsinaisesti Jope-fani, mutta odotan kyllä show:ta. Aatteleppa ite! Ja jouluruokaa, mutta sitä ei passaa miettiä vielä, tulee vain nälkä! Aamulla jos on virtaa, niin uimaankin ehtii ennen kotiinpaluuta.

Niin, ja onhan noiden kahden viikonlopun välissä myös mun synttärit :) 25v tulee taas kerran täyteen, eikä mitään juhlia ole luvassa. Baileys kakkua oon monesti halunnut kokeilla tehdä, mutta ehkä sen aika ei ole vielä. Siippa tilasi minulle ennakkosynttärilahjaksi Sunnysilta paidan, jonka aion saada mahtumaan päälle ensi perjantaina! Housut / legginsit pitäisi vaan vielä löytää. Tai, löytäisihän ne varmaan jos ehtisi katselemaan! Töissä oon ollut aamuhämärästä iltahämärään, mutta huomaatteko positiivisen asenteeni; ei kuitenkaan pimeästä pimeään :D

Yksi nolo paljastus on tehtävä myös... Aattelin yrittää nutrata torstaista torstaihin... Ostin tänään metsämarjanmakuisia pirtelöitä, ja ajttelin yrittää pysyä tiukkana. Tiedän, ettei nutriletti oo mikään fiksu ratkaisu, mutta kun mietin paaston ja nutrrauksen välillä, niin päädyin tällä kertaa pirtelöihin. Kolmen päivän satsi on valmiina ja jos tuntuu, ettei onnistu, tai energia ei riitä, niin en aio siitä itseäni ruoskia. Ja jos vähän tätä nestepöhöä saa laskemaan niin kyllähän se oloa helpottaisi. Aamupuuroa voi kyllä tulla ikävä!

Nyt saunaan! Ja sitten nukkumaan... Toivottavasti tänään ei tarvitse Nukkumattia odotella, parina iltana on ollu matilla suunta hukassa!

Kiitos kaikille edelliseen postaukseeni kommentoinelle! Ajatuksenne lämmittävät mieltä.

Täällä ollaan edelleen itsesäälin syövereissä, sieltä nouseminen tuntuu aika vaikealta. Vaakani olen saanut takaisin, +3kg ja nousu vaan jatkuu. En ole saanut katkaistua syömiskierrettä. Pömppis on tullut takaisin, turvottaa koko ajan ja muutenkin on huono olo. Iltaisin vannon että huomenaamulla palaan aamupuuroon ja säännölliseen ruokailuun. Ihan takuulla. Mutta kun aamu koittaa, alkaa napsiminen samantien. Vähän sitä täältä, tätä tuolta jne. Kaikki kaapinnurkat kaivetaan tyhjäksi, ja hei kaupassakin täytyy käydä...

Liikunta on jäänyt myös vähiin, en oikeastaam käy muuta kuin zumbassa. Sinnekään en ole enää vaivautunut ottamaan sykemittaria mukaan. Kuntosalilla en ole käynyt aikoihin! Juoksemisesta puhumattakaan. Kävelyllekään ei ole viitsinyt vaivautua; on kylmää ja pimeää. Hyvin nopeasti siis on ollut helppo unohtaa reilun puolen vuoden "elämänmuutos".

Toki tiedän senkin, että jos tämä helppoa olisi, ei ylipainoisia ihmisiä olisikaan.

Vielä jossain tulevaisuudessa tunnelin päässä häämöttää hämärä kuva SlimHeidistä, joka mahtuu kokoon S tai 36. Se päivä ei ole vielä.

Illan ja yön hämärinä tunteina olen miettinyt elämäni ohella tämän blogin tulevaisuutta. Kun keväällä aloin kirjoittaa blogia, tarkoituksena oli seurata kasvuani uuteen onnellisempaan, urheilulliseen ja hoikempaan tulevaisuuteen. No eiköhän tämä ole jo siltä osin nähty; vanha jojoilu jatkuu edelleen, eikä minusta ole muuttumaan. Nyt blogi tuntuu olevan vain muistutus jälleen yhdestä epäonnistumisesta. Ei minusta ollutkaan naista nostmaan itseäni näistä syömisen syövereistä. Siippa oli koko ajan oikeassa. Kaipa hän sittenkin minut parhaiten tuntee.

Tänään olen taas miettinyt ylipäätään elämäni tarkoitusta; mitä järkeä tässä kaikessa on??? Päivät kuluu töissä, joista en enää nauti, illat kuskaan lapsia paikasta A paikkaan B, siinä sivussa yritän itse liikkua ja tunnen ahdistusta jos en ehdi. Ja syön. Milloin minä voin nauttia ELÄMÄSTÄ? Mistä sitä nautintoa saa? Jos zumban jälkeen tuntuu hyvältä niin kauan, että avaa taas kotioven, niin sekään ei kyllä enää pitkälle kanna. Huomaan taas kadehtivani ystäviäni, vaikka minullakaan ei asiat huonosti ole. Noin niinkuin normimittapuun mukaan. Minunhan pitäisi itse asiassa olla ihan helvetin onnellinen.

Minulla on terveyteni, on mies ja kolme tervettä lasta. Vakituinen työpaikka, oma koti ja kaksi koiraa. Asun maaseudun rauhassa turvallisessa ympäristössä, missä myös lasten on hyvä olla ja kasvaa.

Silti, ja kaikesta huolimatta kadehdin ystävääni A, joka on eronnut, ja saa joka toinen viikko omistautua täysin itselleen kun lapset ovat isällä. Eikä se sinkkuelämä tunnu kovin tylsääkään aina olevan.

Kadehdin myös ystävääni B, joka on tällä hetkellä työtön, mutta saa kuitenkin liiton päivärahaa vähintään saman verran kuin minä palkkaa. Hän saa joka päivä olla kotona lähettämässä lapsiaan kouluun, ja iltapäivällä olla heitä vastaanottamassa koulun jälkeen ja kuunnella kuulumiset tuoreeltaan. Lapsetkin saavat tulla pullan tuoksuiseen kotiin. Toisin kuin minun lapset, jotka tulevat tyhjään, sotkuiseen kotiin odottamaan, että pahantuulinen ja kärsimätön äiti palaa töistä nalkuttamaan milloin mistäkin pöydälle unohtuneesta maitopurkista tai jostain muusta yhtä vähäpätöisestä asiasta.

Kadehdin myös ystävääni C, joka asuu Helsingin kesustassa, jolla ei ole lapsia ja joka reissaa ympäri maailmaa päivitellen Facebook statustaan milloin minkäkin vesiputouksen tai vuoren juurelta skumppaa nautiskellen. Elämästä nauttien (?) ilman huolta huomisesta.

Ehkä minä oikeasti olenkin vaan elämääni kyllästynyt, masentunut itsekäs paskiainen.

 Kuvittelion elämän olevan paljon helpompaa kun vaaka on piilossa, mutta itse asiassa tämä aika onkin tuntunut paljon vaikeammalta! Koko ajatushan lähti siitä, että minun pitäisi nyt hetkeksi unohtaa koko laihdutus, koska siitä alkoi tulla elämän koko sisältö. Jokainen suupala aiheutti ahdistusta ja jokainen aamu tuotti uuden punnituspettymyksen. Päätin siis että puntari piiloon, ja ajatukset ruuan sijasta liikuntaan. Vaan eipä siinä sitten ihan käynytkään niin! 

Ruikutuksestani huolimatta siippa on pitänyt sanansa, eikä ole vaakaa minulle palauttanut. Mutta laihduttaminen on silti "jäänyt päälle". Olen ihan varma, että paino on noussut vähintään 4kg, sillä farkut taas vähän kiristää ja paita (ei maha) pömpöttää... Tunnen syyllisyyttä jokaisesta ateriasta, jokaisesta herkusta, mutta en pysty kieltäytymään niistä. Koko viikon on yrittänyt flunssa iskeä päälle; nenä vuotaa, kurkku on kipeä ja yskittää. Siinäpä onkin ollut hyvä tekosyy jättää liikkumatta! Vain Zumbassa olen käynyt, koska siitä tulee joka kerta niiiiin hyvälle tuulelle.

Mutta muuten minä en kyllä tiedä mitä tämän elämäni kanssa tekisin. Työpäivät ovat pitkiä ja kun kotona saa raivattua tiensä eteisestä takki- ja kenkäviidakon läpi keittiöön ja ruuan laitettua lasten nenän alle, niin haluaisi vain vajota sohvan nurkkaan vällyjen alle ja olla. Missä on se energinen olo lähteä pyöreäilemään tai juoksemaan tai edes kävelemään????? Salilla en ole käynyt koko viikolla, saatikka uimassa. Liekö edessä paluu samaksi laiskaksi, lihavaksi FATHeidiksi, joka vain mussuttaa suklaata ja haaveilee hoikemmasta minästä... saavuttamatta sitä koskaan.