perjantai, 18. toukokuu 2012

Jatko-osa

 Tarina jatkunee täällä

 

http://nousuun.blogspot.com/

maanantai, 21. maaliskuu 2011

Vuoden ensimmäisiä painonhallinta-ajatuksia

Oikeastaan se alkoi jo eilen. Kun ihana auringonpaiste veti minut yksinäisenä hetkenä lenkille. Ajatus siitä, kuinka minun on otettava taas itseäni niskasta kiinni ja alettava liikkumaan. Ja ennenkaikkea tehtävä loppu mässäämiselle. Se on niin helppo yksinään linnouttautua sohvalle ja herkutella, kuvitellen siitä saavansa lohtua.  Kuntosalikortti on täynnä, zumba-paidat rypustyvät kaapissa, uimapuku ei ole kastunut aikoihin, sykemittari lojuu onnettomana laatikossa. Tähän on tultava muutos!!!

- - -

No, tänään vielä jänistin. Jotenkin kuvittelen, että "projekti" tai "muutos" ei voi alkaa ennenkuin olen käynyt puntarilla. Rehellisesti sanottuna en edes muista, olenko tänä vuonna vielä puntarilla käynytkään. Muuton yhteydessä ostin oman uuden puntarin, mutta se lojuu vielä avaamattoma pesuhuoneen nurkassa. Enkä siis vieläkään uskaltanut sille nousta. Mitä siis pelkään? Kyllähän peili ja vaatteet ovat turpoamisesta jo juorunneet, mikä niissä lukemissa on niin lopullisen raskauttavaa???  Ennen vanhaan joka aamu nousin puntarille, joskus päivän mittaankin hyppäsin lukemia katsomaan, ja illalla totta kai. Nyt vain pelottaa... Pitäisi varmaan pyytää lapsia avaamaan pakkaus, jospa se sitten rikkoisi taian.

- - -

Mutta siis, viikon tavoitteena on, että liikkuminen alkaa taas. Pienin askelin ja lasten suomien mahdollisuuksien mukaan. Edes kaksi kertaa viikossa näin aluksi. 

tiistai, 1. maaliskuu 2011

Elonmerkkejä

Kiitos ja halaus kaikille kannustavista kommenteista . Olette tärkeitä!

Uudessa kodissa ollaan. Kaaoksen, pahvilaatikoiden, jätesäkkien keskellä, mutta kuitenkin omassa kodissa. Uskon, että kyllä tämä asunto vielä joskus omalta kodilta tuntuu. Ihan pakko. Ja kyllä lapsetkin tämän vielä kodikseen tuntee, vaikka iskän luona kaikki onkin "hienompaa ja parempaa". Ymmärrän kyllä, että näin on. Mutta kyllä minäkin jonain päivänä saan itseäni niskasta kiinni ja paikat kuntoon. Nyt on vain vielä niin voimaton olo.

Kaikki mahdollinen, mikä on voinut mennä pieleen, on myös mennyt. Toisaalta mietin, että olen h*lvetin vahva ihminen, ja jokaisesta vastoinkäymisestä vain vahvistun. Toisaalta tuntuu, että kaikki on hiuskarvan varassa ja se seuraava vastustus voi olla juuri se, joka saa minut romahtamaan.

Töissä ja ulkopuolisille olen kunnossa ja vahva. Oikeasti olen yhä edelleen ihan rikki, riekaleina ja palasina. Jokainen uusi päivä on luopumisen tuskaa, salattuja kyyneleitä, menetettyjä unelmia. Kun vain saisi tämän katkeruuden ja pahan olon purettua!!!!! Mutta ei se helpota ei. Tässä vaiheessa tuntuu vielä, että minä en kyllä enää koskaan ole niin onnellinen, että tuntuu että pakahdun. Pikemminkin pakahdun epätoivoon. Tuskin enää koskaa nauran ja iloitsen sydämeni pohjasta, sieltä tulee vain nyyhkytystä ja kyyneleitä.

Ensimmäiset yöt yksin, kun lapset olivat iskällä, olivat yhtä piinaa ja suurta huolta. Virallista tapaamissopimusta meillä ei vielä ole, sillä viimeksi lastenvalvojalla ei päästy yhteisymmärrykseen mistään muusta kuin huoltajuudesta. Elatusapuasiasta on kanne vireillä, sillä mies ei suostu maksamaan edes KELAn minimiä. Itsevarmana vaan toivotteli, että käräjillä nähdään. Mikäpä siinä. 

Rakas, pieni koiraystävämme poistui myös luotamme, ja jätti suuren kaipauksen niin meille ihmisille kuin nyt yksin jääneelle koiruudelle.

 

Life sucks! 

lauantai, 22. tammikuu 2011

Jaa-a

Mitähän sitä osaisi tänne päivittää? Päivä kerrallaan elämä soljuu eteenpäin, koko tulevaisuus on vielä ihan auki. Isoja asioita ratkaistavana joka päivä, ja minä kun en ole koskaan ollut hyvä päättämään...

Lapsille on kerrottu. Keskimmäinen on kuitenkin vielä niin lapsi, että alkujärkytyksen jälkeen odottaa "innolla" muuttoa uuteen kotiin. Kyselee, että "otetaanko me tämä mukaan?", "kenen tämä on, saadaanko me se mukaan?" "Jätänkö minä nämä vaatteet iskälle vai otanko mukaan uuteen kotiin?" jne. On kertonut jo kaikille kavereillekin asiasta. Vanhin on hiljaisempi, ymmärtää enemmän. Hänestä on noloa muuttaa omakotitalosta rivariin, ja hänen arvomaailmassaan asuntoa tärkeämpää mun olisi nyt löytää auto... Eikä yhdellekään hänen kaverilleen saisi paljastaa.Ja nuorimmainen, ihan kohta 3v, ei kyllä ymmärrä muuttoasioista vielä yhtään mitään. Kaipa se meille kaikille konkretisoituu vasta sitten kun päästään se uusi, OMA elämä aloittamaan.

Välit miehen kanssa, jaa-a. Mitä kauemmin me tässä saman katon alla majaillaan, sitä riitaisampi erosta tulee. Minä olen katkera, enkä osaa sitä peittää. Miehen mielestä minun olisi jo pitänyt päästä tästä yli ja käyttäytyä "normaalisti". Se ei ilmeisesti vieläkään tajua, että koko mun elämältä meni pohja! Ja luottamus ihmisiin on koetuksella. Välillä mies sanoo että ei ole mitään kiirettä muuttaa, etsi rauhassa hyvä koti itsellesi ja lapsille. Välillä huutaa että enkö jo voisi muuttaa pois ja onko kiva toisten nurkissa pyöriä. No, tää on munkin koti (vaikka todellakaan ei siltä tunnu!) niin kauan kuin nimi on lainapaperissa, eli ensi viikon perjantaihin saakka. Sen jälkeen kaikki on taas epävarmaa minun kannalta. Ositussopimus on tehty, ja olen suht koht tyytyväinen. Alakanttiin kiinteistövälittäjä mun mielestä tämän talon arvioi, mutta minkäs teet. Autosta en saa paljon paskaakaan, mutta velkaahan siitä vaan olikin. Avioeropaperit on mies allekirjoittanut, joten se asia on hoidossa ja vireillä, ja kesäkuun alkupuolella pitäisi lopullinen ero koittaa.

Kaupungilla ja paikallisilla kiinteistövälittäjillä ei ole ollut vuokra-asuntoa tarjota, joten olen katsellut omaa osaketta. Tarjonta on niissäkin olematon. Kolmea olen käynyt katsomassa, yksi on aivan liian kallis, toinen olisi ihana, mutta neliöiltään älyttömän pieni, kolmas olisi kooltaan mainio mutta sijainniltaan ihan katastrofi. Voi että kun olisi aikaa odotella ja vertailla ja odotella just sitä unelmakämppää! Huomenna olen lähdössä 4pv:n työreissulle. Toisaalta tulee just sopivaan saumaan, ihana päästä tästä p*skasta vähäksi aikaa toisiin maisemiin. Toisaalta ajoitus ei voisi olla huonompi, sillä se on melkein viikko pois asunnon etsinnästä. Ja tietty pelottaa, että kuinka lapset pärjää! Mies on poikien suhteen parantanut ja touhunnut niiden kanssa kaikenlaista, mutta pikkulikan kanssa ne ei tunnu oikein tulevan toimeen. Kukapa nyt 3-vuotiaan uhman kanssa pärjäisikään, mutta silti... Jos ostoaikeista ei tule mitään niin pitää heti reissun jälkeen laittaa lehteen ilmoitus, että vuokra-asuntoa haetaan.

Syömiset on edelleen olleet mitä sattuu. Ruoka ei vain yksinkertaisesti maistu! Suklaa toki lohduttaa kivasti synkkiä iltoja... Unta ei tule vieläkään riittävästi. Ne alkuyön tunnit on ihan kamalia! Sain kyllä työterkalta nukahtamistabletteja, mutta erehdyin netistä lukemaan käyttäjien kommentteja enkä ole vielä uskaltanut ottaa. Pikkulikallakin on edelleen ihme iltavirkkuvaihe meneillään ja valvoo puolille öin, niin silloin ei enää viitsi tabuja napata, kun heti viiden jälkeen pitää kumminkin olla pystyssä, että ehtii töihin. Liikuntaa alkaa nyt tulla kun mulla ei ole enää autoa käytössä. Tai no, olisihan mulla sinne ensi perjantaihin, mutta mulla ei ole rahaa ostaa siihen bensaa... (tärkeempää saada lapsille ruokaa pöytään, ja mun pitää maksaa työmatkan kulut ensin itse ja sitten kuitteja vastaan anoa työnantajalta takaisin). Eli oon nyt viimeiset kolme päivää kävellyt about 10 kilsaa päivässä päiväkoti-, työ- ja kauppareissuja. Molemmissa pikkuvarpaissa on rakko ja oikea pohje on ihan jumissa. Vaarallista tämä hyötyliikunta äkkiseltään!

No mutta hengissä kuitenkin. Uusia pettymyksiä odotellessa.

 

perjantai, 7. tammikuu 2011

Ryhdistäytymistä

 Mun on pakko ryhdistäytyä! Nyt tää vollotus ja haamuilu saa loppua. Minä en ole maailman ensimmäinen (enkä viimeinen) petetty, ja minun on otettava elämä taas haltuuni. Aion aloittaa ryhdistäytymisen pakkosyömällä. En ole viikon aikana juurikaan syönyt oikeaa ruokaa, pähkinöitä vaan napsinut silloin tällöin. Ei ole ruokahalua, mikö on ihan kummallista mulle. Yleensä mä syön suruuni. Mutta ehkä tähän avioeroon ja sen miettimiseen liittyvät kauhun ja epätoivon tunne vaikuttavat asiaan. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa näyttää siltä, että automaattisesti ruokahalu ei palaudu, joten minun on vain pakko syödä, kuinka oksettavalta se tuntuisikaan.

Sen jälkeen kun olen saanut syötyä, mun on saatava itseni ulos tästä talosta! Eilinen päivä meni taas, että hupsoho, en kertaakaan ulko-ovea avannut. Vaikka vain pieni kävely lähiympäristössä on päivän tavoitteena. Ja maanantaina on palattava töihin. Ihan pakko. En minä täällä kotonakaan voi mitään järkevää tehdä. En ennenkuin minulla on uusi koti tiedossa.

Ja lapsille on kerrottava. Luulen saaneeni miehen ymmärtämään, että ei heitä voi pitää pimennossa muuttoon saakka. Vaikka kuinka olen miettinyt, en tiedä itsekään mikä loppujen lopuksi lasten kannalta on parasta. Ja tiedätkö mikä on huvittavinta! Löysin itseni tekemästä kauppaa; "jos nyt sovulla allekirjoitat avioerohakemuksen (se on siis tullut jo postissa miehelle), jätän sun osakesalkkusi rauhaan"...